Takaisin Suomessa. Ennen kotoutumista olin siis kahdentoista päivän reissulla itäisessä Turkissa. Reitti oli seuraavanlainen: Cappadocia, Kahta, Sanliurfa (Urfa), Tatvan, Van ja Trabzon. Hieno reissu oli! Lähdimme matkaan Jeanetten kanssa, mutta osalla matkasta mukana olivat myös vaihtarikaverit Michael ja Axel. Tässä vielä suurinpiirtein matkareittimme kartalla:

Cappadocia on yksi Turkin suosituimmista turistikohteista erikoisine kivimuodostelmineen. Täällä asustelivat varhaiset kristityt luolissaan. Hotelimme, jonka kattoterassilta saattoi ihastella upeaita maisemia, sijaitsi Göremen kylässä:

Samassa hotellissa olivat majoittuneen monet kaverimme jotka suosittelivat paikkaa meillekin. Kiven sisässä sijaitsevat huoneet pysyivät mukavan vilpoisina ja omistaja oli leppoisa kaveri (vaikkakin aavistuksen alkohoisoitunut). Tutustuimme ympäristöön kävellen ja pyöräillen. Jos liiroja olisi ollut enemmän tuhlattavana, myös ratsastusta ja kuumailmapalloilua olisi voinut harrastaa.

Komen päivän jälkeen jatkoimme Jeanetten kanssa yöbussilla Kahtaan, melko mielenkiinnottomaan kaupunkiin Nemrut-vuoren lähellä. Vuoren takia me sinne menimmekin, ja Kahtassa nukuimme vain yön yli. Bussimatka ei kuitenkaan sujunut aivan ongelmitta. Ostimme liput Göremestä, jossa eräs bussiyhtiö ne meille innoissaan myi. Tarkoitus oli ensin matkustaa Kayserin kaupunkiin, josta yöbussi jatkaisi Kahtaan. Kayserissa saimme kuitenkin kuulla, että lipussamme lukevia paikkoja 45-46 ei jatkobussissa ollut olemassakaan. Soittelimme sitten Göremeen, jossa bussiäijä vakuutteli ettei ongelmaa ole, kun taas Kayserin päässä käsitys oli päinvastainen. Lopulta meille järjestettiin paikat bussista siten, että toinen istui bussi-"stuertin" paikalla ja toinen käytävällä. Lisäksi odottelimme Kayserin asemalla bussiyhtiön toimistossa kaksi ja puoli tuntia bussin lähtöä keitellen teetä henkilökunnalle ja tutkaillen Turkin matkaoppaita heidän kanssaan. Tulipahan hieman petrattua kielitaitoa! Paikalle tuli myös nainen kahden orpolapsen kanssa, joista vanhempi pääsi Jeanetten syliin:

 

Yöllä ei kovin paljoa tullut nukuttua, sillä käytäväpaikka ei oikein soveltunut yöunille. Vuorottelimme siinä kuka sai nukkua bussistuertin paikalla ja stuertti-raukka jäi paikatta... Aamuyöstä pysähdyimme jossakin päin Anatoliaa, ja yllätykseksemme meidät kutsuttiin aamiaiselle bussihenkilökunnan pöytään! Hiljaisessa ruokaseurassa yritimme hieman vitsailla että olemme nyt sitten virallisesti osa henkilökuntaa. Kahtaan saavuttuamme sovimme hostellin kanssa retkestä Nemrut-vuorelle ja painuimme saman tien muutamaksi tunniksi pehkuihin.

Nemrut-vuori oli todella maineensa arvoinen. Kuvat puhukoot puolestaan:

Antiikinaikainen jumala Nemrut-vuoren huipulla. Vuoren huippu oli kokonaisuudessaan ihmisen kädenjälkeä.

Viivyimme huipulla auringonlaskuun saakka.

Urfasta käsin kävimme päivävisiitillä Harranissa, aivan Syyrian rajan tuntumassa. Siellä vasta kuuma olikin! Tosin paikallinen oppaamme sanoi, että heinä- elokuussa lämpötila saattaa pyöriä sinä viidenkymmenen asteen tuntumassa... Muinoin ihmiset asustelivat hassunnäköisissä Beehive-taloissa (suom?), jotka pysyvät melko viileinä kuumillakin keleillä. Muinaisen Harranin rauniot ovat noin 5000 vuotta vanhat, ja paikalla sanotaan olleen myös maailman ensimmäinen islamilainen yliopisto. Alueella on myös laajat puuvillaviljelmät Atatürk-padon ansiosta.

Tässä ei suinkaan olla sotatantereella, vaan ainoastaan viljelysmaan polttaminen on käynnissä.

Urfasta yöbussi vei meidät seuraavaan kohteeseemme eli Tatvaniin, Van-järven länsipuolelle. Siellä vierailimme toisella, vähemmän tunnetulla Nemrut-vuorella, joka pitää sisällään viisi kraaterijärveä. Yhteen niistä pääsimme uiskentelemaankin.

Kyläläispoika paimentamassa lampaita.

Tatvanista matka jatkui järven etelärantaa pitkin Vaniin, ja puolessa välissä piipahdimme Akdamarin saarella. Siellä sijaitsee muunmuassa hyvin säilynyt armenialainen kirkko, jonka seinille on kaiverrettu raamatullisia tarinoita esittäviä kuvia.

Akdamarin saari: Täytyihän Van-järveenkin pulahtaa uimaan. Vesi oli erikoisen mineraalista, mutta virkistävää.

Vanissa viivyimme puolitoista päivää, eikä itse kaupungissa suurta linnoitusta lukuunottamatta ollut juuri nähtävääkään. Pojat jatkoivat tästä takaisin Istanbuliin, ja me päätimme jälleen varata yöbussin seuraavaan kohteeseen, eli Trabzoniin. Yllätykseksemme yöbussia ei kuitenkaan kulkenut, joten olimme jäädä pahasti aikataulusta jälkeen. Saimme kuitenkin varattua yöbussin puolimatkaan Erzurumin kaupunkiin, josta busseja kulkee säännöllisesti Trabzoniin.

Erzurumissa kohtasimme jäleen bussiongelmia saapuessamme sinne jo ennen aamuseitsemää. Kysyimme ensimmäiseltä vastaantulevalta bussiäijältä seuraavasta vuorosta Trabzoniin ja tämä vastasi, että bussi lähtisi vasta kello yhdeksän. Eikö tosiaan mikään bussi täältä lähde aikaisemmin? Ei ei, vakuutteli toinenkin bussiäijä vieressä. Väsyneinä, tahdottomina ja sen kummempia ajattelematta sitten ostimme liput tuohon bussiin. Myöhemmin viereisen firman työntekijä kuitenkin ilmoitti, että heiltä lähtisi bussi Trabzoniin jo kello kahdeksan. Niimpä tietysti. Matkasuunnitelmaamme tuli viivästys joka olisi voinut olla vältettävissä. Aikataulu oli muutenkin jäänyt hieman turhan tiukaksi loppureissua ajatellen, sillä olimme jo aiemmin varanneet lentoliput Trabzonista Istanbuliin seuraavaksi iltapäiväksi. Päätimme vielä yrittää palauttaa lippuja. (Ongelmien yhteydessä tulee aina eniten harjoiteltua kielen puhumista!) Keskustelu meni kutakuinkin näin:

-         Me kysyä lähteekö bussi kahdeksalta. Te sanoa: ei ei. Toinen firma, bussi menee kahdeksalta. Te valehdella.

Mitä väliä yhdellä tunnilla on, mä ten täällä bisnestä! Lipussa lukee ettei me palauteta rahoja. Poliisi tulee jos rahoja alkaa palauttamaan! Te voitte ihan hyvin vaikka teetä juoda täällä odotellessa, mitä yhdellä tunnilla muka on väliä?

-         Haluamme mennä Sumela-luostariin, te valehdella.

Sumelan menee dolmuksia, kyllä te sinne ehditte!

-         40 liiraa...? (liput maksoivat 50 liiraa)

Mitä mä kymmenellä liiralla teen? Blaa blaa blaa.......

No, olipahan hyvä yritys. Ja bussi ei edes lähtenyt yhdeksältä, vaan kello puoli kymmenen. Ja se oli jopa buukattu täyteen, kun matkustajia tuli lisää seuraavilta pysäkeiltä. (mitäköhän maksoivat lipuista...)

No joo, pääsimmehän sitten lopulta Trabzoniin, jossa iltapäivän ohjelmaan kuului hamamissa käynti. Olipas rentouttava hamam! Seuraavana päivänä teimme retken Sumela-luostariin, joka sijaitsee uperiden metsäisten maisemien keskellä noin 45 kilometrin päässä Trabzonista. Luostari rakennettiin Bysantin aikoina, mutta kirkkoa päällystävät freskot on maalattu enimmäkseen 1800-luvulla. Saimme hieman raikasta ilmaa ennen paluutamme Istanbulin humuun.

Metsää ja kukkuloita

...eli koulu on ohi! Lähtökin alkaa jo uhkaavasti kolkutella ovella. Vielä on pari päivää aikaa katsella kaupunkia ennen kuin lähdemme Cappadoccian kautta Turkkiturneelle Jeanetten kanssa. Matkan jälkeen onkin jo melkein heti kotiinpaluun aika: Lento tulee olemaan 28. kesäkuuta Lontoon kautta. On aika paljon asioita joita tulen kaipaamaan Turkissa ja Istanbulissa. Tässä pienoinen listaus:

1. Ruoka.Vaikka monia tuttuja suomiherkkuja, kuten ruisleipää, raikasta ei-iskukuumennettua maitoa, oltermannia tai kunnon suodatinkahvia ei juurikaan ole saatavissa, turkkilainen ruoka on pystynyt hyvin paikkaamaan nämä puutteet. Olen aika vaivattomasti päässyt integroitumaan ruokakulttuuriin: Maito on vaihtunut ayraniksi eli jogurttijuomaksi, kahvin sijaan juon aamuisin ja iltapäivisin teetä, ja vihannekset kuten munakoiso, pinaatti ja biber (Onkos se nyt sitten jonkinmoinen paprika?) ovat tulleet tutuiksi. Ei siis pidä luulla että syön täällä ainoastaan döner-kebappia, vaikka kyseinen herkku onkin paikallisen pikaruokakulttuurin kulmakivi. Koulussa tarjoillaan paljon kasvisruokaa, kuten taze fasulyea (papuja), dolmaa (täytettyä paprikaa tms.), pilavia (herkullista paistettua riisiä), bulguria (ehdoton suosikki), keittoja ynnä muita herkkuja. Makeaakin on luonnollisesti runsaasti tarjolla, mainittakoon esimerkiksi baklava-leivonnainen ja sütlac-riisivanukas.
   Kaikkein eniten tulen varmaan kuitenkin kaipaamaan simit-rinkeliä. Simit on leipäinen rinkeli päällystettynä seesaminsiemenillä, ja sellaisen voi ostaa melkein joka kadunkulmasta löytyvästä pienestä kojusta. Paikallinen McDonalds, eli Simit Sarayi myy erilaisia versioita kyseisestä herkusta: On simit-sandwitchiä, simittiä juustolla, oliivilla tai sellaisenaan, sekä myös muita leivonaisia. Mahtava paikka! Sitten on tietenkin Efes ja raki, joilla on selkeä monopoliasema turkkilaisessa juomakulttuurissa. Etenkin Efesiä ei voi välttää jos oluelle halajaa. Toivottavasti kaikki tämä ei liiemmin näy vyötäröllä kun palaan...

Börek ja ayran. Simit Sarayi. 

2. Ihmiset. Turkkilaiset ovat mukavan mutkatonta porukkaa. Sana arkadas tarkoittaa ystävää, ja sitä käytetään ahkerasti. Jopa bussikuskit kutsuvat matkustajia arkadaslareiksi, ja professorit luokassa käyttävät sanaa halutessaan kiinnittää luokan huomion. Tässä valossa turistien usein kuulema "my friend" -kommentti on ymmärrettävä. Ihmiset nyt vaan kutsuvat toisiaan kavereiksi vaikka eivät liiemmin tuntisi toisiaan. Ensin suomalaiseen silmään näytti hieman oudolta, kun coolisti pukeutuneet nuoret miehet yliopistolla halailivat ja antoivat poskisuudelmat toisilleen aina tavatessaan. Moni vaihtaripoika täällä on sanonut että ylenmääräiseen kosketteluun alkaa tottua ja että paikallinen rento tyyli on oikeastaan aika mukava. Ihmiset ovat myös usein hyvin iloisia jos heille yrittää puhua turkkia ja kyselevät kaikkea, vaikka vastaukset olisivatkin vauvapuheen tasolla.

3. Huoletonta meininkiä. Vaikka se välillä kyllä saattaa myös käydä hermoille. Kaupungin korttelit ja kujat ovat useasti sokkeloisia ja epäjärjestelmällisiä ja moni paikka on hieman rempallaan. Tunnelma on erilainen kuin Helsingin leveillä ja tasaisilla kaduilla, joilla ainoastaan vappuna saatta hieman tuoksahtaa... Suomen uuden tupakkalain jälkeen baaritkin näyttänevat hyvin erilaisilta verrattuna Istanbulin pubeihin, joissa paksu savupilvi edelleen leijailee.

4. Maisemaa. Harvassa kaupungissa on niin hyvät mahdollisuudet ihastella maisemia kuin Istanbulissa. Monen rakennuksen yläkerroksesta voi nähdä Bosporinsalmen tai Halicin sekä upeiden moskeijoiden silhuetit.

5. Ystävät ja kaverit. Uusia tuttavuuksia on löytynyt monesta eri maasta, eikä varmaan tarvitse mainita että monta hyvää tyyppiä tulee ikävä.

On myös joitakin asioita joita en niin kovasti tule kaipaamaan kotiinpaluun jälkeen:

1. Liikenne. Varmasti vihatuin asia Istanbulissa. Autot valloittavat kaikki paikat, aivan kuin tiet eivät jo muutenkin olisi hankalia kävellä. Tulin siihen johtopäätökseen, että välttääkseen autojen seassa kävelyn, Istanbulilaiset istahtavat auton sisään...

2. Kiipeily. Vaikka onkin ihan mainio liikuntamuoto, alkaa iänikuinen kiipeily joka paikkaan välillä rasittaa. Miksi terassillekin päästäkseen pitää ensin kiivetä viisi kerrosta ylöspäin?? ;P

3. Miehinen kulttuuri. Vaikka Istanbul onkin hyvin moderni ja kaikenlaista porukkaa, sekä miehiä että naisia, kävelee kaduilla, käy ukkojen asenne joskus pännimään. Vaikka kulkisi kadulla kuinka rähjäisissä vaatteissa tahansa, tukka likaisena ja ilman meikkiä, silti useasti joku kaksilahkeinen murjaisee kommenttia ohi kävellessään. Hyvä keino on kuvitella omistavansa sellaiset silmälaput joita näkee hevosilla, eli katsoa eteenpäin ja näytellä ettei tajua maailmanmenosta mitään. Joskus omiin ajatuksiin vaipuminen onnistuu ihan oikeastikin ja silloin kadulla olijoita ei edes noteeraa.

4. Roskakulttuuri. Luonnollisesti kierrätys Turkissa on aivan lapsenkengissä, eli vesi- ja limsapulloja, lasia ja aivan kaikkea laitetaan sekajätteeseen. Roskapussit kärrätään oven eteen josta auto käy ne öisin noukkimassa. En haluaisi nähdä kaupungin kaatopaikkaa...

Kaikesta huolimatta tulen todella kaipaamaan Istanbulia ja varmasti tulen takaisin vaikka lomalle jos en muuten. Reissusta tulee sitten varmaankin juttua myöhemmin. Hadi görüsürüz!!

Näkymä Aasian puolelta Eurooppaan.

Vaihto-opiskelijoita alkaa pikkuhiljaa lähteä Istanbulista kotimaihinsa. Oliver, joka tammikuussa oli kanssani samalla kielikurssilla Antalyassa ja tuli myös Istanbuliin lukukaudeksi, lähti eilen ja Marit, myös antalyakaveri, lähtee suunnilleen viikon päästä. Tuntuu aika haikealta sanoa kaikille hyvästit, vaikka suurinosa on vielä kuitenkin kuukauden verran täällä. Olemme jo joidenkin kanssa kovaa vauhtia suunnittelemassa jonkinlaista Eurooppa-turneeta ensi kesäksi, aikomuksena vierailla kaikkien kotimaissa.

Lauantai-iltana vietimme porukalla Oliverin läksiäisiä ja mukana oli myös hänen turkkilaiset kaverinsa yliopistolta. Kaverit veivät meidät ravintolaan, tai oikeastaan kokonaiselle kujalle täynnä taverna-tyyppisiä rafloja. Oli hassua huomata että tuollainenkin paikka, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään, on ihan lähellä kämppäämme. Kadulle päätyy kulkemalla Galatasarayn lukiolta alaspäin ja sitä reunustaa viehättävän näköiset, varmaan tyypillistä Beyoglun kaupunginosan tyyliä edustavat vanhahkot kerrostalot. Paikalla emme nähneet juurikaan turisteja, jotka yleensä jäävät ylemmäs Istiklal-kadun seudulle hengailemaan. Illallinen oli onnistunut: Istuimme ulkosalla, paikalla oli livemusiikkia ja ruoka oli kallista mutta maukasta. Turkkilainen seurue lauleskeli melkein jokaisen kappaleen mukana ja esitti biisitoiveitaan. Unohdin tietysti tyypilliseen tapaani kameran kotiin, mutta kopioin (toivottavasti) myöhemmin kavereiden kuvat.

Vielä kaksi tenttiä on jäljellä ja esseen kirjoitusta, eli koulukin alkaa olla loppusuoralla. Sitten onkin vuorossa pieni Istanbul-loma ennen Turkkireissua.

Luennot loppuivat viime viikolla ja nyt on vuorossa koe- ja esseekausi. Paljon on myös nyt kaikenlaista häppeninkiä meneillään ympäri kaupunkia. Sunnuntaina olimme käymässä hieman erikoisilla festareillam lähellä 4. Leventiä, yhtä Istanbulin suht varakasta aluetta. Paikkana oli Parkoman-niminen puisto uima-altaineen ja esiintymislavoineen ja aktiviteetteina oli mm. surffausta simulaattorilla, pyörimistä jättimäisessä kelluvassa muovipallossa ja auringonpaisteessa chillausta vaaleanpunaisten tyynyjen päällä. Vaikka tapahtumaan oli ilmainen sisäänpääsy, porukka oli selkeästi varakasta. Pikkuinen Efes- olut-tölkki maksoi kahdeksan liiraa eli reilut neljä euroa... Huhhei. Samalla hinnalla saisi neljä samankokoista olutta keskustan pubista. Porukalla kuitenkin näytti olevan varaa näihin hintoihin. Emme sitten kovin kauaa festareilla viipyneet.

Aloitimme jo hieman suunnittelemaan Turkki-matkaa Jeanetin kanssa. Vanissa on kuulemma 25-30 astetta lämmintä! Lähtö olisi näillä näkymin siinä kesäkuun 13. päivän kieppeillä.

Nyt on ohjelmassa opiskelua huomiseen tenttiin. Ongelma on aina sama: jäädäkö kämpille lukemaan naapuruston metelin keskelle vai kulkeako koko matkan yliopistolle tai jonnekin muualle. Taitavat nyt korvatulpat olla paras vaihtoehto. :)

Sara ihmettelee kaupungin harvoja pilvenpiirtäjiä 4. Leventissä.

Enpäs ole pitkään aikaan kirjoitellut blogia, kun meidän kämpässä ei taas jostain syystä netti toimi. Syy saattaa tosin olla siinä että emme ole maksaneet laskua pariin kuukauteen siitä syystä että sitä ei ole koskaan tullut... Koulun kanssa pitää kiirettä, ja tanaan saimme vihdoin tietaa (en jaksa myöskaan lisata pisteita enaa... ;P) loppukokeiden paivamaarat. Viimeinen tentti on nailla nakymin 8.6. jonka jalkeen olisi vuorossa parin viikon matka jossain pain Turkkia. Olemme menossa luultavasti nyt ainakin Jeanetten, hanen turkkilaisen poikakaverin, ja joidenkin muiden kanssa katsastamaan Cappadocian, ehka Vanin ja Mustanmeren rannikon.

Eilen valvoin iltamyöhalle kun piti kirjoittaa yhden kurssin "exam-essee" talle paivalle. Nyt vasyttaa, mutta luultavasti olemme ainakin Saran kanssa menossa illalla Arafiin (suosittu baari) kuuntelemaan mustalaismusiikkia. Joka tiistai kyseisessa paikassa soittaa live-kokoonpano, joka koostuu ainakin klarinetista, rumpusetista, viulusta ja sellaisesta kanteleen naköisesta hökötyksesta. Musiikki on rytmikasta ja paikalla on yleensa paikallisia naisia, jotka kaikki poikkeuksetta osaavat tanssia juuri sellaisella "itamaisella" tyylilla. Tanssi on kylla nailla ihmisilla, myös miehilla, tarkea osa kulttuuria, ja joskus viisivuotiaita pikkutyttöja nakee kadulla pyörittelemassa lantiota. Naminami sanoisi Bjurström. ;P Ehkapa nolaamme itsemme Saran kanssa ja yritetamme kopioida tata tanssityylia illalla...

Talla viikolla ovat viimeiset luennot, ja ensi viikolla on ainoastaan kokeita. Lukukausi meni kylla yhdessa hujauksessa, vaikka paljonhan tassa on tullut tehtya. Lauantai-iltana olimme Bospori-risteily-bileissa, eli kaytannössa vedenpaallisessa diskossa. Laiva lahti yhdentoista maissa ja kierteli Bospoorinsalmea ja Marmaramerta noin kolme tuntia aanekkaan hittimusiikin saestyksella. Bileet olivat muuten mainiot, mutta jostain syysta vessapolitiikka oli taysin kuusessa. Laivassa oli varmaan viisisataa henkea, mutta ainoastaan kaksi vessaa!! Jonotimme Maritin kanssa valehtelematta tunnin paastaksemme huussiin... En sitten juonut mitaan koko loppuiltana, mika oli kylla oikein hyva juttu seuraavan paivan nakökulmasta. :)

Samana paivana oli myös Atatürkin nuoriso- ja urheilupaiva, ja varmaan mahtavimmat koskaan nakemani ilotulitukset (okei, en ole niita niin kauheasti nahnyt) rajahtelivat Bosporinsillan ylla ennen laivaan astumista. Atatürk lippuset ja lappuset seka tietenkin Turkin liput koristavat varmaan tallakin hetkella Istiklal-katua. Tarkea paiva siis.

Nyt pitaa varmaan lahtea metrolle ja kamppaa kohti. Ei jaksaisi miettia mita syöda kun ei taida olla kaapissa muuta kuin palanen munakoisoa ja sipulia... Pitaisi varmaan jossain vaiheessa alkaa tsemppaamaan tuossa kokkauspuolessa. Tai oikeastaan tanaan voisin menna yhteen "salaiseen" paikkaan, jossa juoman ostajalle tarjoillaan ilmaista safkaa aina tiistaisin. Taidan valita jalkimmaisen vaihtoehdon. ;)